"Että kun pääsisi täältä jo pois"

Ymmärrän sanojan pointin, hän on jo 90-vuotias, nähnyt paljon elämää, haudannut monta vuosikymmentä sitten kaksi veljeänsä ja kaksoissiskonsa seitsemän vuotta sitten. Hän on suvun vanhin, nyt kun vielä heinäkuun loppu puolella oli toinen, joka oli suvun vanhin.

Hän on sitä ihmiskertaa ettei pienistä valiteta, pää kainalossa vasta lääkäriin, jos silloinkaan.

10 vuotta sitten oli hänellä lähtö lähellä.

Seitsemän vuotta sitten, hautajaisten jälkeen, sukumme vanhin ilmoitti menevänsä veljensä kanssa samaan hautaan kun hänen aikansa on. Siihen samalle riville, jossa myös hänen toinen veljensä ja kaksoissisko on haudattu. Siinä rivillä on monta sukuun kuuluvaa ja tulee lisää aikanaan. Samalla hautausmaalla on melkeinpä koko suku äitini puolelta.

Isäni suku on taas haudattu yli 60 kilometrin päähän.

Ystäväni kertoi, miten hänen yksi tuttava oli "haukkunut" hänet kun hän oli päivittänyt naamakirjaan käyneensä äitinsä haudalla. Tämä tuttava oli katkera, kun ystäväni pääsee käymään oman äitinsä haudalla koska vaan kun asuu niin lähellä ja hän ei pääse taas oman äitinsä. Miksi katkeroitua? Onhan hautausmailla ne kivet, jotka on muistelupaikkoja muualle haudattujen takia. Minäkin käyn aika ajoin ystäväni äidin haudalla. Olisi ollut niin mukava tuntea hänet paremmin ja kauemmin, mitä sain.

Meiltä noin viiden kilometrin päässä on tunnukseton hauta-alue. Wikipedian mukaan tuolle alueelle pitää nimenomaisesti pyytää, että pääsee haudatuksi, muuten haudataan normaalille hautausmaalle. Tämä meidän lähellä oleva tunnukseton hauta-alue on neljän kunnan/kaupungin yhteinen. Pitäisi käydä katsomassa minkälainen tuo alue on.

Mihin he sitten haudataan, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, tiedetään että vainaja ei halua siunattuun maahan, mutta lähialueilla ei olekaan tätä toista vaihtoehtoa?

Alle aikuisikäisenä ajattelin, että kun minä kuolen kun aikani on, niin minut haudataan kokonaisena. Tarkoitan siis, että minusta on kaikki jäljellä. Täytettyäni tuon maagisen aikuisuuden iän, allekirjoitinkin elinluovutustestamentin. Olin alkanut ajatella, että miksi minä niitä matoja ruokkimaan.

Minua välillä on alkanut mietityttää omat hautajaiset. Olen miettinyt, miten haluaisin, että minut sitten aikanaan haudataan. Tuhkaksi vaan! Mutta entäpä siunaustilaisuus? Ketä haluan sinne? No ne läheisimmät. Täytyy ne varmaan sitten kirjoittaa ylös, ettei tule vääriä ihmisiä.

Ja lopuksi, teille harvoille ja valituille ystävilleni, jos olette ennen minua sinne hautaan menossa niin minun kukkavihkoni lapussa lukee sitten näin, olin silloin järjissäni tai en:

"Aurinko laskee,
Jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin."