Olen miettinyt jonkin aikaa ihmisen eloa ja sitä miksi jotkut eivät vain mene käymään oman isänsä luona vaikka asuu samassa kaupungissa eikä matkaa ole kuin parisen kilometriä välissä.
Avopuolisoni kävi vaarinsa luona joka päivä vaikka välimatkaa on jotain päälle 10 kilometriä. Tämä rassaa taas minua, kun ajattelen miten paljon lapsi jää isästään paitsi.
Toisaalta olen tyytyväinen, onnellinen että avokki käy ainoan isovanhempansa luona.
Niin tein minäkin.
Nyt minulla ei ole enää yhtään isovanhempaa elossa.
(Juu, onhan se yksi, joka nimittää itseään mummoksi, mutta minä en pidä häntä mummonani. Katkeruus on saanut hienosti vallan tämän ihmissuhteen väliin ja itse en ole sitä saanut aikaiseksi vaan hän itse unohtamalla minut ja veljeni. Tätä suhdetta ei enää saada kuntoon, syvät jäljet on jäänyt ainakin minuun. )

Eikö asia ole niin, että omien lasten tulisi hoitaa omat vanhemmat? Näin minulle ainakin on opetettu. Tietenkin ilolla ajattelen sitä, että myös lapsenlapset ottavat vastuuta, mutta jos se vastuu edes jakautuisi kaikkien lastenlapsien kesken eikä vain yhdelle, jolla sitä paitsi on vielä perhe. Perhe jää kakkoseksi, joka on minusta väärin.

Ääneenkin olen suuttuessani ja turhautuessani sanonut, että on sitten turha siellä arkun vieressä itkeä ettei käynytkään kylässä. Ei edes silloin kun viereisessä talossa oli käymässä.

Itse en saanut isän äitiin koskaan tutustua. Hassua mutta totta, "valitsin" syntymäpäiväkseni hänen kuolinpäivän, vuosia vaan välissä useampi.
Isänisään sain tutustua. Mutta hänkin kuoli ollessani noin 10 vuotias. Hikivaari jäi etäiseksi, koska välimatkaa oli lapsen mieleen paljon. Muistikuvaa ei ole hänestä.
Äidin isä oli toinen rakkaimmista isovanhemmistani. Muistikuvat säilyvät hänestä hyvin mielessä, sain olla niin paljon hänen kanssaan kuin vain voi. Yhteinen elontaipaleemme loppui minun ollessa 8-vuotias. Monesti alku aikuisuuden taipaleella tuli mietittyä paljon vaaria, mitä jos vaari vielä eläisi eikä olisi ollut niin sairas.
Äidin äiti oli myös hyvin rakas. Loppuun asti häntä kävin katsomassa, myös sinä päivänä oli tarkoitus mennä kun mummo kuoli. En ehtinyt, äiti ehti soittaa ettei tarvitse mennä. Äitini hoiti omaa äitiään ja kävi hänen luonaan.

Olen huomannut, miten tyhjältä tuntuu kun omat isovanhemmat ovat poissa.
Miten sitten kun omat vanhemmat?
Minä ainakin voin sitten arkun vieressä hyvillä mielin todeta, että minä ainakin kävin heitä katsomassa. Minä ainakin heitä rakastin niin paljon, että annoin heille aikaani.
Joillakin on vain parempaa tekemistä kuin mennä tapaamaan omaa isäänsä,
joka asuu samassa kaupungissa...