Uusin Kodin kuvalehti tipahti lattialle ulko-oven eteen.

Ajatus päässä, koska tämänkin lehden sitten peruuttaisi kun ajatuksen katkaisee kannessa otsikko: "Lasten kuolema yhdisti ystävät".

Sivulle 48 ja luen ensimmäistä kertaa jutun sanasta sanaan.

Jutussa paistaa selkeästi pohjaton suru menetettyihin lapsiin mutta myös suunnaton ilo eläviin. Pohjatonta surua en osaa edes kuvitella, mutta sen kaipauksen tyhjää syliä kohtaan osaan kuvitella ja muistan sen hyvinkin selkeästi. Myös sen mietteen, kun diagnoosi on "selittämätön lapsettomuus". Ja se suunnaton ilo ja rakkaus kun sittenkin saa syliinsä täytteen.

Jutussa mainitaan, että kun synnyttää elävän lapsen, kävelee sairaalasta ulos etuoven kautta, mutta kun synnyttää kuolleen lapsen, täytyy poistua takaovesta pienen valkoisen pahvilaatikon kanssa.

Lukiessa juttua, tulee mieleen yksi, joka ei vieläkään tiedä, että tiedän. Parhaimmalta paikalta sain seurata hänen surutyötään jokunen vuosi sitten. Tai sanoisinko ettei sitä surutyötä ollut. Koskaan en ole nähnyt minkäänmoista surua hänen silmissään, katseissaan, teoissaan. Ihan kuin tämä kuollut lapsi olisi pyyhkäisty maton alle ja unohdettu sinne. Poissa silmistä, poissa sydämestä?

Hetkittäin tulee mieleen, että mihin nuo enkelit joutuvat. Jutussa puhutaan valkoisesta pahvilaatikosta, mutta jos ei hautaakaan? Minä en voisi vaan sanoa, että annetaan mennä sinne jonnekin vaan kantaisin tosiaankin sen pahvilaatikon ja enkelille olisi paikka. En voisi ajatella, että synnyttämäni lapsi vietäisiin paikkaan, jota en tietäisi. Haluaisin hänet paikkaan, jossa voisin käydä.

Jutun naisilla kuolleet lapset ovat haudattu hautoihin. Heillä on siis paikka, mihin mennä muistelemaan vaikka eihän muisteleminen hautapaikkaa tarvitse.

Lopuksi jutusta: Toinen naisista haluaa mennä esikoisensa syntymäpäivänä hautausmaalle syömään kakkua. Hän tekstaa toiselle: Onko tämä nyt ihan normaalia vai olenko kohta Kellokoskella pakkopaidassa?" Toinen vastaa: "Osta kaksi palaa. Lähden mukaan."

Näin tekisin minäkin ja saisin seuraa syömään kakkua hautausmaalle. Ja menisin mukaan, jos ystäväni pyytäisi.

 

 

PS. Ihmettelen yhtä kommentoijaa, en edes tiedä kuka hän on mutta hän tuntee minut näemmä. Väittää kommentissaan meillä olevan yhteinen tuttava. Huh huh! Saanen sanoa kommentoijalle, että tämä henkilö, jonka surutyötä seurasin, on naapurini. Hänen miehensä kanssa asiasta keskusteltiin. Heidän lapsensa olisi ollut tänä vuonna 2-vuotias.