Silloin joskus, vuonna nakki ja kauha kun sain nimeni, ei minun nimeäni löytynyt etsimälläkään kalenterista saati siis että minulla olisi ollut edes jonkun kanssa jaettu päivä siis tuo kuuluisa nimipäivä. Ehei. Kaikilla muilla oli nimipäivä; kavereilla, perheessä, sukulaisilla ja tietenkin sillä naapurillakin, kummallakin naapurilla. Mutta ei minulla.

Kummajainen.

En koskaan osannut edes kaivata moista päivää, koska meidän perheessä ei nimipäivää mitenkään vietetty, joten toisaalta en mitään menettänyt.

Vuonna 2010 sain sitten virallisen nimipäivän. Huhtikuuhun. Protestoin hiljaa mielessä; jos olen jo yli 30 vuotta ollut ilman niin miksi sitä enää "saamaan"? No on meitä saman nimisiä jo useampi tullut minun jälkeen. Ei tarvitse enää nykyisin luetella kirjain kirjaimelta minkä niminen on.

Mutta vieläkään en juhlinut nimipäivääni mitenkään. Miksi pitäisi?

Lapsen nimipäivän kohdalla emme ole myöskään juhlineet. Minua kummastutti lapsen isän tätien hankkimat nimipäivälahjat, ne kun eivät olleet mitään pieniä, pienellä rahalla ostettuja vaan lahjaksi tuli/tulee vaatteita tai leluja. Ensimmäisellä kerralla jo ihmettelin ja sain kuulla, että näillä tädeillä on tapana muistaa myös nimipäivänä. Tokaisin, että korttikin riittäisi, mutta ehei, lahja se sieltä tupsahtaa.

Omalta kohdalta voin sanoa, että nykyisin jos edes se yksi nimpparikortti tulee, lämmittää pirusti sydäntä, että joku on viitsinyt muistaa.

Tänä vuonna on sitten minun viides nimipäivänä... tulossa ihan kohta...tässä kuussa...huhtikuussa siis...